Deadline Miettinen

Olin kahdeksan vuotta luottotiedoton

Asiakastietorekisterin mukaan minulle ei olisi pitänyt antaa lainaa, vakuutusta, kännykkäliittymää tai vuokrata asuntoa. Näin ainakin monet yritykset tulkitsevat rekisterin merkinnät. Olin siis luottotiedoton. Toukokuun alussa viimeinen velkamerkintäni poistui rekisteristä. Olin luottotiedoton pitkään, vuodesta 2010 asti.

Jos olisin kirjoittanut tämän tekstin esimerkiksi viisi vuotta sitten, sävy olisi ollut katkera. Olisin syyttänyt exääni, joka ei ottanut vastuuta perheemme taloudesta, ja lainat sekä luotot otettiin vain minun nimiini hänen luottotiedottomuutensa takia. Tapahtumien kulku on kuitenkin monimutkaisempi.

Olen niitä 90-luvun lapsia, joilla oli kaikkea. Sain rahaa kun tarvitsin, ja luulin, että sitä kasvaa puussa. Omilleni muutettuani en ymmärtänyt, että rahaa ei oikeasti aina ole. Osittain tarina liittyy myös pankkeihin. Olin äitiyslomalla, kun kävelin rahapulassa Nordeaan, hain luottokorttia ja sain sen. En muistanut äitini kehotusta siitä, ettei koskaan kannata hankkia luottokorttia. Taloudelliset taidot eivät kuitenkaan olleet kaksikymppisellä minälläni niin hyvät, että olisin osannut käyttää muovirahaa. Käytin luoton tappiin asti, ja kävin sen jälkeen hakemassa toisen luottokortin OP:sta. Otin myös verkkokaupassa lainaa monesta eri paikasta.

Elimme aikaa ennen vuoden 2008 pankkikriisiä. Sain vielä Nordeasta 7000 euron käyttöluoton. Kaiken tämän lisäksi ostimme exän kanssa kymppitonnin Volvon, ja vain kaksi päivää tämän jälkeen erosimme. Kaikki velat ja auto jäivät minun huolekseni.

Vuonna 2009 otin Aktiasta 24 000 euron lainan, jolla pystyin maksamaan kaikki pienemmät velat pois. Lainalle oli takaaja. Samana vuonna aloitin kuitenkin vuoden opinnot, eikä raha riittänyt kuukausittaisiin velkaeriin. Luottotietojen säilyminen ja lainan maksaminen oli silti tärkeä asia ja nitkuttelin rahan kanssa pitkään. Lopulta exän jättämä vuokrarästi oli se, joka vei luottotietoni. Maksoin koko summan päivän liian myöhässä. Olin henkisesti loppu kuluttavasta parisuhteesta, eikä rahasta huolehtimiseen riittänyt voimia. Velkaa oli tähän mennessä kertynyt yhteensä 30 000 euroa.

Vuonna 2011 hakeuduin Helsingin kaupungin velkaneuvojan puheille, joka huomasi varmasti heti, kuinka lyöty olin. Olin joutunut usein sellaisiin tilanteisiin, jossa todistelin luotettavuuttani. Vuokranantajille, työnantajille, yritykseni asiakkaille. Tilanteet olivat noloja ja häpeällisiä. Yksityiselämässä kerroin velkatilanteestani vain harvoille. Neuvojalla opinkin ensimmäisenä, että velat eivät tiputa ihmisarvoani, ei edes vähän. Laskimme tarkkaan kaikki velkani yhteen ja mietimme ratkaisuja. Koska tienasin hyvin ja lainaa oli suhteellisen vähän, velkaneuvoja ei suositellut velkajärjestelyä. Sen sijaan maksoin itse lainoja kuukausittain pois niin paljon kuin pystyin. Päätin, että jonain päivänä saan luottotietoni takaisin.

Vuonna 2017 maksoin viimeiset ulosottoon menneet velat pois. Olen tähän päivään mennessä maksanut velkojani korkoineen pois yhteensä melkein 20 000 euroa. Tärkein muutos on ollut ajatusmaailmani rahan suhteen. Ennen vihasin sitä. Nyt toivon, että oppisin kasvattamaan euroja: puolisen vuotta sitten aloin ottamaan selvää sijoittamisesta, ja uskon, että kuka tahansa voi oppia talouden hoitamisen samalla tavalla kuin vaikka pianon soiton. Mitä vähemmän on luontaisia taitoja, sitä enemmän pitää vain harjoitella.

Jo yli puolella miljoonalla suomalaisella on velat ulosotossa, ja luottotiedottomia oli tämän vuoden huhtikuussa 376 300. Määrä kasvaa koko ajan. Osalla tilanne on huomattavasti pahempi kuin minulla on koskaan ollut. On satojen tuhansien eurojen verovelkoja tai asuntolaina. Melkein puolella ulosoton asiakkaista velkaantuminen on kuitenkin vasta alussa, ja merkinnöissä on kyse alle tuhannesta eurosta. Tämän päivän vitsaus on pikavipit.

Osittain ymmärrän lain, ja sen, että jos et hoida raha-asioitasi, saat merkinnän. Minä itsekin käytin rahaa vastuuttomasti. Mutta osittain systeemi on vanhentunut. Velkaantuneita pitäisi jo varhaisessa vaiheessa auttaa ja vaikka kouluttaa talouden hallinnassa, eikä vetää ulosottokorkojen ja perintätoimistojen avulla vieläkin syvemmälle suohon. Useimmiten syy velkaantumiseen ei ole rahassa tai suoranaisessa välinpitämättömyydessä, vaan jossain ihan muussa: rankassa elämäntilanteessa, mielenterveysongelmissa tai päihderiippuvuudessa. Voisiko vaikka tehdä niin, että kun henkilön ensimmäinen velka kirjataan ulosottoon, velkaneuvoja tai joku muu taho ottaa automaattisesti kyseiseen henkilöön yhteyttä ja tarjoaa apua.

Korostan sitä, että vain harvoissa tapauksissa velkaantuminen on yhteiskunnan tai jonkun toisen ihmisen syytä. Ei myöskään ole kenenkään velallisen läheisen velvoite auttaa taloudellisesti ihan tappiin asti. Avun piiriin voi ohjata, mutta rahaa ei tarvitse antaa. Velkaantuneen täytyy myös ymmärtää, että velat on maksettava pois tavalla tai toisella. Niistä ei kuitenkaan tarvitse selvitä yksin, ja ongelmana usein onkin, että velkaantunut ei hae oikeaa apua tarpeeksi ajoissa. On häpeää, katkeruutta ja muita ikäviä tunteita. Suomalainen sisu estää heikkouden myöntämisen.

Oikeasti vahvuutta on juuri se, että myöntää heikkoutensa. Myöntää rehellisesti, että nyt tuli mokattua. Itselläni siihen meni vuosia ja tuhansia euroja.