Deadline Miettinen

Vuorokausi vankilassa

"Lusiminen" alkoi vankilan länsiportilta puolen päivän aikaan, ja ensimmäiseksi kännykät sekä tietokoneet kerättiin paperipusseihin. Metallinpaljastimen ja huumekoiran jälkeen sain käyttööni vankivaatteet – siniharmahtavat housut, t-paidan ja punaharmaan pitkähihaisen.

Ajatuskin siitä, että olisin jäänyt selliin pidemmäksi aikaa, vaikka kuukaudeksi tai jopa vuosiksi, tuntui kamalalta. En olisi voinut seuraavana päivänä halata esikoistani ja toivottaa hänelle hyvää syntymäpäivää. Läheisten kaipuu ja katumus heille aiheutetusta kärsimyksestä onkin oikeille vangeille usein isoin henkinen tuska.

Majoituin vankilan remontoidulla c-osastolla, kolmannessa kerroksessa. Ensivaikutelma yhdeksän neliön sellistä oli hyvä: huone oli kuin hotellissa. Tunnelma oli vähän ehkä karu mutta viihtyisä selliksi. Remontti ei ollut vielä täysin valmis, eikä esimerkiksi televisiota ollut vielä asennettu. Sellin vessa kiilsi uututtaan. Aiemmin samalla paikalla oli paljusellejä ja vangit tekivät tarpeensa ämpäreihin.

 

Haluaisitko itse asua tässä huoneessa päivästä toiseen?

Haluaisitko itse asua tässä huoneessa päivästä toiseen?

 

Selliin tutustumisen jälkeen siirryin vartijoiden saattelemana vankilan työpajalle. Kaikkien Suomen moottoriajoneuvojen kilvet on tehty jo 90 vuoden ajan Helsingin vankilassa. Osa kilvistä tehdään sarjatuotantona ja osa on tilattu esimerkiksi vioittuneen tai hävinneen kilven tilalle. Sain itse tehtäväksi tilatun kilven, ja vangit opastivat tekemisessä. Työ on yksinkertaista, mutta jos vangilla ja henkilökunnalla ei ole yhteistä kieltä, ohjaaminen on hankalaa.

Päivän aikana vankilan työntekijät kertoivat työstään, ja esimerkiksi siitä, kuinka vangit ovat usein erittäin huonossa kunnossa vankilaan tullessaan. Voi olla tulehtuneita haavoja, hoitamattomia hampaita tai esimerkiksi diabetesta. Kesäisin sukupuolitaudit leviävät vankien keskuudessa hurjaa vauhtia: hiviä on prosentilla vangeista, hepatiitti C:tä jopa puolella. Usein vanki on huomattavasti paremmassa kunnossa vapauduttuaan.

Päiväohjelman jälkeen siirryin vankilan ruokalaan. Topakan tuntuinen emäntä jakoi jokaiselle kuusi kalapuikkoa. Perunamuusia ja salaattia sai ottaa niin paljon kuin haluaa. Ruoka oli ihan hyvää, mutta ehkä mausteita olisi saanut olla enemmän. Vapaudenriisto tuntui nyt myös ensimmäistä kertaa koko vierailun aikana: vankilassa ei saa itse päättää ruokailuiden ajankohdasta, saati ruoasta.

Vankilan kirkolla. Ja kuten kuvasta näkyy, vatsassani on "salamatkustaja". Rikosseuraamusviraston päällikkö totesikin, että kyllähän vankilassa tarvittaessa synnytyskin onnistuu.  Kuva Rikosseuraamuslaitos.

Vankilan kirkolla. Ja kuten kuvasta näkyy, vatsassani on "salamatkustaja". Rikosseuraamusviraston päällikkö totesikin, että kyllähän vankilassa tarvittaessa synnytyskin onnistuu.

Kuva Rikosseuraamuslaitos.

Vankilan esittelykierros jatkui kirkon – ainoa tila Helsingin vankilassa, jossa ei ole ikkunoissa kaltereita – kautta alle 25-vuotiaiden osastolle. Vangit olivat leiponeet mutakakkua. Osa nuorista tuli rohkeasti juttelemaan, osa taas katseli vähän kauempaa. Ohjaaja kertoikin, ettei täällä kaikki suhtaudu vieraisiin aina niin suopeasti.

Seuraavaksi kävin Sörkka-yhteisössä. Vangit seisoivat rennosti rivissä, tervehtien vuorotellen. Sörkkä-yhteisö on seitsemänpaikkainen päihdekuntoutusosasto, jonne vanki pääsee vain hakemalla. Osaston yhteisöllisen toiminnan tavoitteena on vastuun ottaminen omasta elämästä ja yhteisöllisen vastuun merkityksen ymmärtäminen. ”Janne” on ollut yhteisössä pisimpään, kahdeksan kuukautta. Mies kertoi avoimesti, kuinka intensiivinen hoito yllätti hänet, ja kun pelkät seulat eivätkään enää riittäneet osoittamaan hyvää käytöstä. Osastolla pitää muun muassa käsitellä omia tunteitaan muiden kanssa.

Heva10.JPG

Helsingin vankilassa on ollut jo vuosia useita erillisiä ulkoilualueita, kun ennen vanhaan niitä oli vain yksi tai kaksi. Alueiden pilkkominen vähensi huomattavasti vankien välisiä pahoinpitelyjä.

 

Tutustuminen jatkui eristysosastolle, minne riehuvat ja päihtyneet vangit päätyvät. Yhdessä sellin ovessa oli lappu ”1 uusi”. Vartija kertoi, että vanki todennäköisesti nukkui sekavaa mielentilaansa pois. Viereisessä sellissä oli erikoisempi vessanpönttö, jonka yhteyteen on kiinnitetty laite huumepussien löytämiseksi. Laite siis käytännössä siivilöi pussit ulosteen seasta.

Näin vielä vankien vieraiden tapaamishuoneen. Isossa tilassa on peräkkäin kymmenisen pyöreää pöytää, ja jokaisen pöydän keskellä on matala pleksi. Toisella puolella on yksi ja toisella puolella kolme pöytään kiinnitettyä tuolia. Alle 15-vuotias saa mennä pleksin toiselle puolelle isänsä luokse, mutta muiden vieraiden täytyy pysytellä pöydän toisella puolella. Huoneen nurkassa on pienimmille leluja siltä varalta, jos tapaaminen käy tylsäksi. Tapaamistilojen vieressä on kaksi perhehuonetta, jossa vanki saa viettää puolisonsa ja lastensa kanssa aikaa kerralla yhteensä kolme tuntia. Vangin ja tapaamiseen tulleen aikuisen suhde täytyy olla oikea, jotta perhetapaamisiin saa luvan.

Kymmenen aikaan illalla siirryin omaan selliini. Ovia ei lukittu, koska sellistä ei saanut yhteyttä vartijoihin keskeneräisen remontin takia. Huoneen todellinen karuus selvisi kuitenkin vasta nukkumaan mennessä ja yöllä. Vapaudenriisto tuntui hieman vahvemmin viidentoista sentin patjalla ja kivikovalla tyynyllä. Olisi kuitenkin täysin epäoikeutettua, jos väittäisin kokeneeni yhdessä vuorokaudessa saman kuin oikeat vangit. Jo pelkästään lähtökohdat ovat erilaiset, sillä vankeustuomio on oikeille vangeille murheista pienin. On alamaailman velkoja, pelkoja ja mielenterveys- sekä päihdeongelmia. Kuitenkin pelkkä ajatuskin siitä, että olisin jäänyt selliin pidemmäksi aikaa, vaikka kuukaudeksi tai jopa vuosiksi, tuntui kamalalta. En olisi voinut seuraavana päivänä halata esikoistani ja toivottaa hänelle hyvää syntymäpäivää. Läheisten kaipuu ja katumus heille aiheutetusta kärsimyksestä onkin oikeille vangeille usein isoin henkinen tuska.

Toisaalta vankien vapaudenriistoon on syynsä. Tuomittu on useimmiten tehnyt jotakin sellaista, joka on laissa kiellettyä ja joutuu sen vuoksi menettämään vapautensa määrätyksi ajaksi. Silti, vankilankaan tarkoituksena ei ole tehdä vankien oloja mahdollisimman ikäviksi, vaan saada heidät jatkamaan vapautumisen jälkeen rikoksetonta elämää. Tämä ei onnistu, jos inhimilliset olot otetaan pois viimeistä myöten. Ja loppujen lopuksi vangit eivät ole vain vankilan vastuulla, vaan koko yhteiskunnan.

Lisää kuvia ja tietoa vierailusta uusimmassa Alibissa(8/2018).